Likanin ajatuksia

Ahdistaa taas. Vuosi sitten minulla todettiin vaikea masennus. Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla kokonaiset kolme kertaa juttelemassa. Ensimmäisellä kerralla itkin 45 minuutin ajasta ainakin puoli tuntia. Tein BDI testin ja sen perusteella tuo vaikea masis diagnoosi tuli. Täti puhui, että ensi kerralla voitaisiin keskustella lääkityksestä. Seuraavan ajankin sain inhimillisesti 1,5 viikon päähän. Olo oli hetkellisesti parempi.

Ennen seuraavaa kertaa kävin lääkärissä suuria kipuja aiheuttavan pitkäaikaissaurauteni takia. Tältä lääkäriltä sain hyvin vahvoja opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, joilla olisin helposti niin halutessani voinut tappaa itseni. Näissä mielentiloissa suoraan sanottuna pelotti ottaa edes puolta määrästä, joka minulle oli määrätty. Pelkäsin, että hetken mielijohteessa olisin voinut kaataa koko purkillisen kurkusta alas. Hienoa työtä lääkäriltä, kun ei katsonut kokonaistilannettani... Kuinkakohan moni vastaavassa tilanteessa ollut olisi tappanut itsensä?

No toisella hoitajan tapaamiskerralla olin vähän pirteämmällä päällä kuin ensimmäisellä kerralla. En siis itkenyt ajasta kuin 5-10 minuuttia. Ajan lähestyessä loppua hoitaja sitten tokaisikin: "No hei sähän olet paljon paremman oloinen nyt. Kyllä se masennus siitä lähtee. Oletko varma, että haluat vielä tulla tänne?" Olin järkyttynyt. Emme olleet puhuneet lääkityksestä tai minkään tasoisesta hoitosuunnitelmasta (sinänsä koitan välttää "turhien" lääkkeiden ottamista kuin ruttoa, mutta kuitenkin olisin halunnut kartoittaa mitä vaihtoehtoja minulla olisi ollut). Sanoin, että koin ensimmäisestä kerrasta olleen hyötyä, joten kyllä, mielelläni jatkaisin käymistä. Hoitaja sanoi, että hänellä on tällä hetkellä hyvin aikoja ja näytti lähes tyhjää kalenteriaan, kävisikö aika reilun kolmen viikon päästä. KOLMEN VIIKON!! Sanoin, että väli oli liian pitkä, hoitaja sanoin minun pärjäävän hyvin siihen asti. Ulos huoneesta lähtiessäni tunsin itseni petetyksi ja ahdistuneeksi, masentuneemmaksi kuin tullessani huoneeseen.

Kolmas kerta tuli, en jaksanut enää keskustella vakavia, kun hoitaja kysyi kolmannen kerran mitä teen työkseni (suurinosa ongelmista joista olimme edellisillä kerroilla jutelleet liittyi paitsi pitkäaikaissairauteeni myös työpaikkaani). Muistiinpanot olisivat ihan jees juttu... Hoitaja koki että olin nyt terve, kiitin ja nousin tuoliltani. Hän vielä sanoi tekevänsä seurantasoiton muutaman kuukauden päästä, jolloin voisin tarvittaessa varata uuden ajan hänelle. Soittoa ei ole 8 kk ajassa kuulunut.

Masennus on itsehoidolla vähän helpottanut, mutta ahdistustaso kasvanut erittäin korkeksi. Epäilen, että minulla on sekä posttraumaattinen stressireaktio että OCD. Epäilin näitä jo tuolloin aiemmin, mutta koska luottamuksellista suhdetta ei noilla lyhyillä kerroilla syntynyt enkä hoitajan käytöksen takia luottanut tämän "auttajan" ammattitaitoon, en yksinkertaisesti pystynyt kertomaanm epäilyistäni hänelle.

Pitäisi soittaa terveyskeskukseen ja pyytää lääkäriaikaa ja toivoa, että lääkäri tällä kertaa ohjaisi minut paremmin asiaansa osaavalle ihmiselle. Mutta kun sinne soittaminen ahdistaa liikaa...

Olen hieman hämmentynyt. Yhtäkkiä pomoni ovat olleet paljon mukavampia minulle kuin aikoihin. Tilanne on tietenkin hyvä näin, mutta jotenkin on pelko siitä, että kohta kolahtaa ja kovaa. Toivottavasti ei . :)

Kiire, stressi ja ärsyttäviä asiakkaita - ei hyvä yhdistelmä. Olen oikeasti aina mukava asiakkaille, mutta tänään kyllä meinasin kilahtaa useammankin kerran. Aasiakas no 1 soittaa, kyselee hyvin tarkkoja tuotekuvauksia, selitän hänelle tuotteesta parhaani mukaan ja kun hän ei silti ymmärrä (kyseessä hieman tekninen laite, mutta ei kuitenkaan älyttömän hankala) selitän toisen, kolmannen ja neljännen kerran hitaasti, rauhallisesti ja eri tavoin. Kun asia ei aukea, kyselen tarkemmin mihin hän laitetta aikoo käyttää - hän vastaa, että ei tiedä?? Lopuksi hän tokaisee tilaavansa laitteen ja jatkavansa oluen juontia, kun ei ole muutakaan tekemistä. Yhtäkkiä on hyvin selvää, miksi ymmärrys oli vähän kateissa...

Aasiakas no 2 on soittanut pari päivää aiemmin kysyäkseen lasisen terraarion mittoja pakkauksessaan tietääkseen mahtuuko se hänen autoonsa - muistan mitanneeni sen tarkkaan. No hän saapuu paikalle ja koittaa mahduttaa sitä hyvin pienikokoiseen autoon, jonka ovi ei aukea kunnolla ja jonka penkkejä ei saa kaadettua. Eikä se sinne meinannut mennä. Asiakas saa kuningasajatuksen, että siitä otetaan kaikki ulkoinen pakkaus (= kaikki lasia suojeleva) pois. Ja hän aikoo ajaa sen kanssa 200 km matkan, niin että se on ilman mitään suojaa takapenkillä. Yksikin töyssy ilman suojausta ja terraario on varmasti palasina. Noita terraarioita lähetetään vielä enemmän suojattuina kotiinkuljetuksesta maksaneille asiakkaille ja niitä särkyy silti. Sanoin kyllä, että ei kannata ja että terra on sitten täysin omalla riskillä (ei olisi ensimmäinen kerta kun itse väärin terraa kuljettanut asiakas on koittanut rikkoontunutta reklamoida). Tähänhän asiakas vastaa, että ei se mitenkään takapenkillä särjy... Asiakkaalla on mukana tyttärensä ja minä olen myös auttamassa, mutta hän värvää myös viattoman ohikulkijan auttamaan terraarion saamisessa autoon. Terraarion, joka painaa korkeintaan 10kg ja mitatkin eivät ole hirveät, terraarion, jota saisi parhaiten käsiteltyä yksin. Monta kokkia ei todellakaan auta lastaamaan järkyttävän pienestä ovesta terraariota sisään ja työaikaani valuu hukkaan älyttömän paljon. Lopulta se on sisällä ja asiakas palaa liikkeeseen maksamaan sitä. "Taisi olla joku mittausvirhe kun ei se meinannut mennä" Joo, mutta ei minulla!!! argh. Veikkaan, että huomenna tulee joko soitto tai sähköpostia särkyneestä terraariosta ja valituksia siitä, että olemme jostain syystä tähän syyllisiä...

Noin vuoden töissä on puhuttu siitä, kuinka siellä on liikaa töitä nykyiselle työntekijämäärälle. Olen ainoa palkattu työntekijä ja teen työtäni kokoaikaisesti. Firmaa pyörittävä pomopariskunta tekee varsinaista perustyötä erittäin harvoin, muutamia tunteja viikossa. Ei liene yllätys, että lähes joka päivä on sellainen olo, että työt kaatuvat päälle, kun pienimmätkin viivästymiset tavarantoimituksissa tai vähänkin suunniteltua enemmän aikaa vievät asiakkaat saavat sekuntiaikataulun pettämään. Noin puoli vuotta sitten pomot sitten laittoivat työnhakuilmoituksen nettisivuillemme. Kuvaa hyvin työpaikan henkeä, että asiasta ei kerrottu minulle, vaan sain sen sieltä itse lukea. Vielä hauskempaa oli, että ilmoituksessa kuvattiin työn olevan arkipäivätyötä ja  työaikojen olevan hyvin muokattavissa hakijan toiveiden mukaisiksi - eli minun toiveillani, elämälläni ja halullani edes joskus viettää viikonloppuni muualla kuin töissä ei ollut mitään väliä. Otin asian puheeksi ja kerroin rauhallisesti, että loukkaannuin tavasta, jolla asia hoidettiin ja siitä, että en todellakaan haluaisi olla aina lauantaisin töissä. Sisäisesti olin raivoissani. 

Sain tahtoni läpi ja hakemusta muokattiin vähän enemmän siihen suuntaan, että osari tekisi iltaa ja viikonloppua.  Y jopa sanoi,että oli hyvä, että sanoin asiasta. Aloin innostua ajatuksesta, että saisin työkaverin ja enemmän vapaa-aikaa itselleni ja perheelleni. Rekrytointiprosessi junnasi paikallaan kaksi kuukautta. Hakemuksia tuli, mutta ketään ei haastateltu. Sitten Y ilmoitti, että ei ole järkeä palkata osa-aikaista työntekijää, ennen kuin firmassa olisi tarpeeksi töitä kahdelle kokoaikaiselle työntekijälle. SIIS MITÄ??? Logiikka oli aivan uskomaton. Ei firma voi kasvaa, jossei nykyisiä töitä pystytä tekemään kunnolla työntekijöiden ajanpuutteen takia. Ei myyntiä voi nostaa, josseivat myyjät pääse näyttämään kynsiään ja avustamaan tässä työssä. Jos myyjät ovat uupuneita ja perushommien tekemiseen kuluu kaikki aika ja energia, esillepanoon, tuotevalikoiman kasvattamiseen ja tarjouskampanjoiden kehittelyyn ei enää riitä paukkuja.

No, noin kuukausi sitten minulle ilmoitettiin, että meille palkattaisiin uusi kokoaikainen työntekijä. Eipä ole mitään tapahtunut, edes ilmoitusta ei ole näkynyt nettisivuillamme. Hetken jo taas toivoin, että asiat muuttuisivat paremmiksi tai edes vähän erilaisiksi. Toivo on vaarallinen tunnetila,  sillä kun sitä seuraa pettymys, se on suurempi kuin ennen kuin mitään edes ehti toivoa.

On taas kaksi erittäin rankkaa työviikkoa takana. Eikä loppua näy, huomenna taas töihin, je. Ketuttaa lauantaityöt, etenkin kuin saan ehkä 1-4 lauantaita vuodessa vapaaksi ja niitäkin saa kinuta ikuisuuden ennenkuin saa. Tällä viikolla katsoin jopa työkoneelta vanhan työpaikan avoimia työpaikkoja - sivua. Täytyy toivoa että pomot ei huomaa... Tai oikeastaan ihan sama, jos ne vakoilee sivuhistoriaa (josta olen lähes täysin varma), vakoilkoot. Ei ne kuitenkaan potki mua pihalle, koska ei ne jaksa ketään uuttakaan kouluttaa mun tehtäviin. Jotenkin kans uskon siihen että jos ne palkkaiskin uuden ihmisen, moni ei mun tapaan jäisi sinne töihin kovin pitkäksi aikaa. En mäkään toisessa elämäntilanteessa olisi jäänyt. Minulla on fyysinen vamma, jota tosin pystyn salaamaan töissä, vaikka kipulääkeitä ilman en pärjäisi. Kahden vuoden lääkärissä ravaamisen jälkeen saatan puolen vuoden kuluttua päästä vihdoinkin leikkaukseen, joka toivon mukaan auttaa. Leikkaus on iso ja sitä seuraa pitkä sairasloma, joten vakityötä ei nyt kannata jättää. Ahdistaa silti, että on tästä syystä sitoutunut työhönsä. Ja silti on pakko katsoa ilmoituksia... Ihan vain varalta.

http://www.sey.fi/ajankohtaista/tiedote_uusi_koe-elaindirektiivi_rajoittaa_jasenmaiden_oikeutta_parempaan_elainsuojeluun.html

 "Uuden koe-eläindirektiivin räikein epäkohta on kielto säätää sitä tiukempia kansallisia säädöksiä direktiivin voimaanastumisen, eli vuoden 2013, jälkeen."  EU:ssa ollaan vuonna 2013 sitten tilanteessa, jossa ne maat, jotka haluavat parantaa eläintensuojelua maassaan, eivät siihen EU lakien mukaan saa ryhtyä. Edellinen koe-eläin direktiivi säädettiin vuonna 1986 - saadaanko parempaa versiota tästä sitten odottaa vuoteen 2037?

Henkilökohtaisesti olen valitettavasti sitä mieltä, että mm. uusien lääkkeiden kehittämistä varten sekä ihmisille että eläimille eläinkokeita tullaan vielä vuosikausia tarvitsemaan. Sairasta on, että koe-eläinten olojen parantamista torpataan kaikin mahdollisin keinoin. Vaikka uudessa direktiivissä on paljon hyvääkin, ei se riitä, jos näin huono "uudistus" saadaan aikaan.

Menin tänään vuosien takaisen pomoni (S) 50- vuotispäiville. On toisaalta vähättelyä sanoa häntä vain pomokseni, vuosia hän oli myös ystäväni ja hänen perheensä kuin omaa perhettä. Sen jälkeen kun lopetin työskentelyn hänen hevostallillaan hevosenhoitajana noin kolme vuotta sitten, olen tavannut häntä satunnaisesti, nyt en kuitenkaan yli vuoteen. Kuitenkin hän kutsui ja minä menin. Surullista, että sitten kun lopetin työt, käytännössä loppui tuokin ihmissuhde. Omaa syytänihän se oli, hän kyllä on houkutellut käymään, mutta en vain ole mennyt, on ollut aina muka niin kiireistä. Toki hänenkin kanssaan työskentelyssä oli omat haasteensa, kuten useiden esimiesihmisten kanssa on, mutta hänen lämpönsä pelasti paljon. Työpaikan henki oli ihana, työntekijöistä välitettiin ja kohdeltiin kuin perheenjäseniä. Kuitenkin roolijako oli selvä, S teki päätökset, mutta toki kysyin työntekijöidenkin mielipidettä. Ja omia mielipiteitään pystyi myös esittämään ja niitä arvostettiin.

Olen ollut viime viikot todella väsynyt nykyiseen työpaikkaani. Olen aina ollut itse työssäni vastuuntuntoinen, mutta jos työpaikassa eivät asiat ole menneet syystä tai toisesta hyvin, olen irtisanoutunut nopeasti. Lapsena ja nuorena jouduin katselemaan vierestä, kun äitini vietti 10 vuotta työpaikassa, jossa oli jatkuvasti ongelmia ja näin miten se vaikutti hänen mielialaansa kotona. Näin olen elänyt elämääni sillä asenteella, että jos työssä ei mene hyvin, on parempi irtisanoutua, kuin jäädä yritykseen, jossa ei arvosteta. Joku on nyt kuitenkin muuttunut. Ehkä olen aikuistunut. Tai sitten vain olen kasvattanut oikean vastuuntunnon. Olen nyt ollut lähes vuoden työpaikassa, jossa en ole onnellinen. Sen sijaan, että olisin juossut karkuun ensimmäisten ongelmien tullessa esiin, olen pyrkinyt vaikuttamaan ongelmiin ja osa pieleen menevistä asioista onkin helpottunut. Mutta mutta…

Isoin ongelma työpaikalla on miespuolinen pomoni Y. Hän ei edes aina tervehdi minua tullessaan. Tai välillä hän saattaa häipyä työpaikalta sanomatta minulle mitään. Emme puhu käytännössä mitään hänen ollessaan paikalla. Pakolliset asiakkaisiin tai tuotteisiin liittyvät kysymykset hoidetaan kyllä, mutta nekin vain minun aloitteestani.

Kaiken huippu oli kun keväällä jouduin pyytämään vapaata hautajaisia varten.

Eikä kysytty

Se loukkasi.

Ymmärrän toki

Vaikea puhua.

Onneksi on enää huomenna (tai siis tänään, yö onkin jo kääntynyt lauantain puolelle) lauantai vuoro ja sitten alkaa loma…

Viimeiset lauseet jätin kesken, kun alkoi itkettää liikaa, taitaa olla aika mennä nukkumaan, että huomenna edes jotenkin jaksaa. X on tosin töissä, hän on mukava ja hänen kanssaan voi jutella lähes kaikesta. Ei tosin Y:n kanssa olevista ongelmista.

Pomo on käynyt viikon aikana vain kääntymässä työpaikalla. Ärsyttävää, sillä meillä on erinäisten tukkukuormien saapumisten takia ollut älyttömän kiire ja on ollut myös muutamia hankalia asiakastilanteita, joissa olisin tarvinnut apua. Tavallaan ymmärrän sen, että hän ei kerro minulle menemisistään eikä hänellä ole mitään velvoitettakaan siihen, olenhan ”vain” työntekijä. Kuitenkin… On aika ikävää, että hän vain päättää olla viikon muualla kertomatta siitä mitään minulle ja kun hän käväisee paikalla, arvostelee tekemisiäni. Luulisi, että hänkin ymmärtäisi, että jos teen viikon kahden henkilön töitä yksin, osa niistä on tehtävä kiireellä ja kiireessä työ usein tehdään vähän huolimattomammin. Onneksi satuin saamaan työsähköpostiimme asiakkaalta kehuja ja kiitoksia, jätin viestin tarkoituksella vastaamattomaksi, toivottavasti pomokin sen lukee. Piristi.

Kävin viimeviikolla Naisyrittäjyyskeskuksen "Minustako yrittäjä" - infossa. Tilaisuus oli hyvä, siellä pintaraapaistiin monia tärkeitä yrittäjyyteen liittyviä asioita, kuten siirtymistä palkkatyöstä yrittäjäksi ja yrityksen rahoituksen järjestämistä. Ikävää oli se, että pääpuhuja oli hyökkäävä kuuntelijoitaan kohtaan eikä vastannut kysymyksiin asiallisesti.

Esimerkiksi eräs kuulijoista kysyi, että kun hänellä on merkonomin koulutus, voisiko hän laittaa starttirahahakemukseen, että on saanut yrittäjäkoulutusta. (Yrittäjäkoulutusta, joka ainakin hyväksytään tuossa starttirahahakemuksessa, järjestää mm. TE – keskukset ja naisyrittäjyyskeskus.) Vastaus kuului ”Joo, mä en vastaa tuohon.” Itseäni olisi myös kiinnostanut saada vastaus tuohon, sillä omaan koulutukseeni kuuluu sekä eläintenhoidon opintoja että yritysopintoja. Tällä perusteella starttirahahakemukseen pistäisin kyllä ruksin kohtaan, jossa kysytään, onko hakija saanut yrittäjyyskoulutusta. Merkonominakin pistäisin. Olisi kuitenkin ollut kiva saada asiallinen vastaus tuohon.

Samoin vierustoverini kysyi, paljonko kirjanpitäjän palkkaaminen suunnilleen maksaa. Vastaus: ”No se riippuu niin paljon yrityksestä, että ei tuohon voi vastata” Lisäkysymys: ”No mutta suunnilleen, pienessä, aloittelevassa yhden hengen yrityksessä?” Vastaus: ”No riippuu se tilitoimistostakin, en mä kommentoi tota” (Olimme puhuneet budjetin laatimisesta aloittavalle yrittäjälle, liiketoimintasuunnitelman laatimisen tärkeydestä ja sen vaikutuksesta starttirahan saamiseen.) Kysyjän lisäys: ”Mutta miten mä voin budjetoida kirjanpidon menot, jos ei minulla ole aavistustakaan, paljon se maksaa?” Vastaus: ”No se onkin vähän vaikeaa.” Sattumalta olin itse pohtinut tuota samaa kysymystä muutama päivä aiemmin. Kysyin asiasta pomoltani, joka on perustanut elämänsä aikana kolme firmaa (joista tiedän) ja muutenkin ollut aktiivinen yrittäjyysasioissa. Hänen vastauksena oli paljon selkeämpi, supatin sen sitten vierustoverilleni, joka oli kiitollinen vastauksesta. Eli pienille yrityksille maksaa noin 100–300 euroa kuussa, riippuu toki asiakasmääristä ja siitä käyttääkö tilitoimisto tunti – vai tositeperusteista laskutustapaa jne. Tuon tapaisen vastauksen antaminen olisi hyödyttänyt kuulijoita enemmän kuin puhujan antama. Vakuutusyhtiö Mandatum Lifen ja Sampo pankin puhujat taas olivat erittäin asiallisia ja ystävällisiä.

Naisyrittäjyyskeskuksen toiminta vaikuttaa nettisivujen perusteella oikein hienolta ja pätevältä ja suosittelen lämpimästi osallistumaan noille ilmaisille infoille, jos on kiinnostunut yrittäjyydestä. Kuitenkin tuon yksittäisen puhujan perusteella jäi vähän huono maku suuhun heidän toiminnastaan. Itselleni tuli sellainen olo, että en ainakaan haluaisi mennä ko. naisen vetämille maksullisille kursseille. Täytyypä varmistaa, kun asia tulee ajankohtaiseksi, kuka kursseja, joista olen kiinnostunut, vetää. :)  Useimmat noista Naisyrittäjyyskeskuksen kursseista maksavatkin, TE- toimistot järjestävät kursseja myös ilmaiseksi, joten voi olla, että menen niille joka tapauksessa mieluummin.

P.S. tarkoituksenani on jatkossa blogissani käsitellä eläinasioita, yrittäjyyttä ja kaikkea muuta itseäni koskettavaa :)