Ahdistaa taas. Vuosi sitten minulla todettiin vaikea masennus. Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla kokonaiset kolme kertaa juttelemassa. Ensimmäisellä kerralla itkin 45 minuutin ajasta ainakin puoli tuntia. Tein BDI testin ja sen perusteella tuo vaikea masis diagnoosi tuli. Täti puhui, että ensi kerralla voitaisiin keskustella lääkityksestä. Seuraavan ajankin sain inhimillisesti 1,5 viikon päähän. Olo oli hetkellisesti parempi.

Ennen seuraavaa kertaa kävin lääkärissä suuria kipuja aiheuttavan pitkäaikaissaurauteni takia. Tältä lääkäriltä sain hyvin vahvoja opiaattipohjaisia kipulääkkeitä, joilla olisin helposti niin halutessani voinut tappaa itseni. Näissä mielentiloissa suoraan sanottuna pelotti ottaa edes puolta määrästä, joka minulle oli määrätty. Pelkäsin, että hetken mielijohteessa olisin voinut kaataa koko purkillisen kurkusta alas. Hienoa työtä lääkäriltä, kun ei katsonut kokonaistilannettani... Kuinkakohan moni vastaavassa tilanteessa ollut olisi tappanut itsensä?

No toisella hoitajan tapaamiskerralla olin vähän pirteämmällä päällä kuin ensimmäisellä kerralla. En siis itkenyt ajasta kuin 5-10 minuuttia. Ajan lähestyessä loppua hoitaja sitten tokaisikin: "No hei sähän olet paljon paremman oloinen nyt. Kyllä se masennus siitä lähtee. Oletko varma, että haluat vielä tulla tänne?" Olin järkyttynyt. Emme olleet puhuneet lääkityksestä tai minkään tasoisesta hoitosuunnitelmasta (sinänsä koitan välttää "turhien" lääkkeiden ottamista kuin ruttoa, mutta kuitenkin olisin halunnut kartoittaa mitä vaihtoehtoja minulla olisi ollut). Sanoin, että koin ensimmäisestä kerrasta olleen hyötyä, joten kyllä, mielelläni jatkaisin käymistä. Hoitaja sanoi, että hänellä on tällä hetkellä hyvin aikoja ja näytti lähes tyhjää kalenteriaan, kävisikö aika reilun kolmen viikon päästä. KOLMEN VIIKON!! Sanoin, että väli oli liian pitkä, hoitaja sanoin minun pärjäävän hyvin siihen asti. Ulos huoneesta lähtiessäni tunsin itseni petetyksi ja ahdistuneeksi, masentuneemmaksi kuin tullessani huoneeseen.

Kolmas kerta tuli, en jaksanut enää keskustella vakavia, kun hoitaja kysyi kolmannen kerran mitä teen työkseni (suurinosa ongelmista joista olimme edellisillä kerroilla jutelleet liittyi paitsi pitkäaikaissairauteeni myös työpaikkaani). Muistiinpanot olisivat ihan jees juttu... Hoitaja koki että olin nyt terve, kiitin ja nousin tuoliltani. Hän vielä sanoi tekevänsä seurantasoiton muutaman kuukauden päästä, jolloin voisin tarvittaessa varata uuden ajan hänelle. Soittoa ei ole 8 kk ajassa kuulunut.

Masennus on itsehoidolla vähän helpottanut, mutta ahdistustaso kasvanut erittäin korkeksi. Epäilen, että minulla on sekä posttraumaattinen stressireaktio että OCD. Epäilin näitä jo tuolloin aiemmin, mutta koska luottamuksellista suhdetta ei noilla lyhyillä kerroilla syntynyt enkä hoitajan käytöksen takia luottanut tämän "auttajan" ammattitaitoon, en yksinkertaisesti pystynyt kertomaanm epäilyistäni hänelle.

Pitäisi soittaa terveyskeskukseen ja pyytää lääkäriaikaa ja toivoa, että lääkäri tällä kertaa ohjaisi minut paremmin asiaansa osaavalle ihmiselle. Mutta kun sinne soittaminen ahdistaa liikaa...